Jano

Logiikka on yliarvostettua, vesi taas monella tapaa aliarvostettua. Kahvipapuja tuskin kannattaa syödä sellaisenaan. Yöllä kuiskasin nukkuviin korviisi salaisuuksia ja uskon yhä että kuuntelit. Istumme ja odotamme jotain tapahtuvaksi, mutta istuessamme kaikki tapahtumat pakenevat. Verhojen läpi siivilöityy vihreää valoa mustaan huoneeseen. Kurkussani on pala ja kylkiluitteni takana suuri kupla. Hukun. Kengurulla on koala pussissaan. Se syö bambua.

Jos olisit luonani.

Completely torn apart

Voisin laulaa sisäiselle lapselleni HIM:in kappaleen (Gone With the Sin) sanoin "I just love the way you're running out of life". Jostain syystä kyseisen kappaleen melodia on juuttunut päähäni pariksi päiväksi, vaikka näin jouluisin luulisi joululaulujen tarttuvan väistämättä. Joulu meni muutenkin ohi kuin usvassa... kaikkia perinteitä kunnioittaen, mutta silti oloni on jokseenkin etäinen. Joulu ei tunnu omalta tänä vuonna, en saa oikeaa tunnelmaa viritetyksi edes kynttilöillä. Kaiken yllä leijuu tasainen melankolia, jota en vain saa ravistettua itsestäni. Se kietoo minut otteeseensa niin etten saa henkeä.

Kuiskaus.

Tiedostan jossain mieleni perällä paljonkin, mutta itseni ja kaiken muun välillä on läpäisemätön kerros paksua sumua. Näen asioita, joita muut eivät näe. Kuulen asioita, joita muut eivät kuule. Tämä maailma tuntuu joskus niin kovin kaukaiselta... näin jokunen viikko sitten tähdenlennon, enkä tiennyt mitä toivoisin. Jos en ole läsnä, niin missä olenkaan? Kaikki on niin vaikeaa.

Vaikeaa...

Ajatukseni virtaavat niin lujaa, etten saa niitä kiinni.

Uni.

Yritin viime yönä saada unta.

Haituva karheaa lasia
Ripaus kuivaa untuvaa
Mustaa rahkasammalta märässä lepikossa
Silmät mättään sisästä
Kohti tyhjyyttä
Raastava kohina
Rytminen tikitys

Nukuin hädin tuskin kolmea tuntia ja heräsin uneen.

Oksistojen joet kotina kivun
Kurkottaa kauas
Koskaan tavoita

En enää muista mitä unta näin.

alku.

Kun hän ilmestyi eräänä kasteisena aamuna, olivat kaikki ihmeissään. Kukaan ei muistanut kenenkään aikaisemman olleen yhtä täynnä tyhjää tilaa, yhtä valloittavan avara. Jokunen oli tietysti jäänyt mieleen mitä erikoisemmista jäljistä, mutta tällaista jäljettömyyttä ei kukaan ollut ennen todistanut. Värisin pelokkaan innoissani, sillä hänet oli osoitettu minulle. Uskaltauduin muutaman askeleen lähemmäksi ja tunsin uteliaat katseet selässäni. Tietysti tiesin, että osoituksiin liittyi aina suuri vastuu, mutten voinut katua päätöstäni. Katselin tätä uutta hehkua avoimin silmin, yrittäen päästä yli ensi-ihmetyksestä. Kaikki tuo kimmeltävä hohto oli mukaansatempaavaa, ja kun hän viimein liikahti, säpsähdin hereille kuin transsista.
”Hei”, sanoin, ja jäin odottamaan vastausta typertyneenä.

Vastausta ei kuulunut. Koetin erottaa tämän uuden olennon ääriviivoja, mutta sain pian todeta, että ne hukkuivat utuisen pilven sykkivään hehkuun. Tunnustelin ilmaa ja aistin hienoista hämmennystä. Hän oli hereillä.
”Tervetuloa”, mutisin nielaisten sanan lopun.
”Terve... tulo?”, kuului hiljainen vastaus. Joukko takanani kohahti, mutten antanut sen vaikuttaa itseeni.
”Olen Grea. Onko sinulla jo nimesi?”, sain kysytyksi hieman tervävämmällä äänellä.
”Nimesi?”, hän vastasi hitaasti, ja kurkotti minuun päin. Sävähdin, mutten perääntynyt. Oliko mahdollista, ettei tämä olento tuntenut kieltä? Keskitin ajatukseni jonnekin eteeni ja yritin päästä lävitse ilman sanoja. Joku takanani huomautti: ”Ei kannata vielä”. Vedin itseni takaisin ja nyökkäsin. Hän oli oikeassa, sanaton viestintä tuskin toimisi ennen suullista.
”Et siis tiedä nimeäsi”, totesin puoliksi kysyen. Tunsin oloni hivenen typeräksi kaikkien tuijottaessa selkääni kiinnostuneen uteliaina.
”Ehkä sillä ei ole nimeä”, ehdotti joku.
”Kutsuisiko joku Haddinin?”, kysyin epätoivoisesti. Tunsin tarvitsevani hänen rauhoittavaa läsnäoloaan. ”Olkaa niin ystävällisiä.”

Haddin saapui hetken kuluttua hännillään suuri joukko uteliaita silmäpareja. Kaikki aistivat, että oli tapahtumassa jotain ainutkertaista.
”Kutsuitte?” Haddin sanoi lempeän rauhallisella äänellään, joka syöksyi lävitseni lämpimänä virtana.
”Hän ei kai tiedä nimeään. Tai kieltä, en ole varma...” sain sanotuksi, ja jäin pohtimaan asian laitaa. Haddin käänsi katseensa tulokkaaseen.
”Onko sinulla nimesi?”, hän kysyi äänen painolla, joka sai minut tuntemaan itseni tarpeettomaksi. ”Grea, pysy vain siinä missä olet”, hän jatkoi huomatessaan puolittaisen perääntymiseni.
”Mestari?”, esitin kysyvästi.
”Luulen että väenpaljous pelottaa häntä.” Haddin totesi mietiskellen. ”Tyhjentäkää huone, olkaa niin ystävälliset”. Kukaan ei sanonut mitään. Takanani seisova joukkio alkoi hiljaa lipua kohti ovea.
”Uskotko, että hän tuntee kielen?”, kysyin hämmentyneenä.
”En tiedä, uskotko itse?”, Haddin vastasi terävästi. Katselin hohtavaan nurkkaukseen mietteliäänä.
”En tiedä, mestari.”, saatoin vain todeta.
”Monestiko sinua pitää kieltää kutsumasta minua noin?”, mestari huomautti jälleen.
”Anteeksi”, vastasin värittömällä äänellä, tuijottaen yhä kohti nurkkaa. Mitään liikettä ei ollut havaittavissa.

Kesti aikansa, ennen kuin tulokas havahtui uudelleen, mutta sillä kertaa olin valmis. Keskitin kaikki ajatukseni viestiin, ja suuntasin sen kohti nurkkaa. Ellen nyt saisi vastausta, olisin neuvoton. Haddin katseli olkani yli tarkkaavaisena. Aistin värinää, ja tunsin innostuneen odotuksen vyöryvän ylitseni.
”Surna!”, hihkaisin tyytyväisenä. Tulokas livahti vikkelästi nurkasta toiseen, lähemmäs räiskyvää takkatulta. ”Sillä lailla.”, Haddin totesi kannustavaan sävyyn, tapansa mukaan leukaansa sivellen ja hymähtäen. Olin ylpeä suorituksestani.
”Sinusta todella on vaikea saada selkoa”, osoitin sanani tulokkaalle, joka kyhjötti nojatuolin takana ja kurkotteli uteliaasti kohti tulta. ”Varo, ettet polta itseäsi”, huomautin.
”Näyttää siltä, ettei minua enää tarvita.”, sanoi Haddin myhäillen ja otti askeleen kohti ovea. Säpsähdin. ”Älä mene vielä”, mongersin pelokkaasti ja hyppäsin mestarin viereen. Oloni oli niin paljon rauhallisempi kun hän oli läsnä. Tunsin hänen rauhoittavan hymynsä kun hän kosketti olkaani rohkaisevasti.
”Menehän nyt, Surna varmaan tahtoisi syötävää.”, mestari kehoitti yhä myhäillen. Otin muutaman askeleen kohti nojatuolia vain huomatakseni, että hehkuva pilvi syöksähti takaisin entisille sijoilleen ikkunan luokse. ”Älä pelkää” yritin rauhoitella, mutten saanut peitettyä pientä pelokkuutta äänestäni. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen.

Takkatulen lämmin loiste hehkui kilpaa tulokkaan usvaisen pilven kanssa ja tunnelma huoneessa oli käsin kosketeltavan kummallinen. Haddin seisoi yhä myhäillen takanani, olisin ehkä toivonut häntä avukseni, mutta toisaalta tahdoin selvitä ensimmäisestä osoituksestani itse.
”Onko sinulla nälkä?”, kysyin ääneen, ja katselin ikkunanurkkaukseen. ”Tahtoisitko syötävää?”, yritin vielä jatkaa. Käännyin epätoivoisesti mestarin puoleen, ja katsoin häntä rukoilevasti. Sain vastaukseksi rohkaisevan nyökkäyksen, ja jäin typertyneenä seisomaan keskelle huonetta. Keskitin ajatukseni jälleen kysymykseen ja sinkautin sen kohti tulokasta. Ei vieläkään vastausta.