Jano

Logiikka on yliarvostettua, vesi taas monella tapaa aliarvostettua. Kahvipapuja tuskin kannattaa syödä sellaisenaan. Yöllä kuiskasin nukkuviin korviisi salaisuuksia ja uskon yhä että kuuntelit. Istumme ja odotamme jotain tapahtuvaksi, mutta istuessamme kaikki tapahtumat pakenevat. Verhojen läpi siivilöityy vihreää valoa mustaan huoneeseen. Kurkussani on pala ja kylkiluitteni takana suuri kupla. Hukun. Kengurulla on koala pussissaan. Se syö bambua.

Jos olisit luonani.

Jonkun toisen aurinkoisia sanoja

Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo mailleen hiipi,
päivänsäde kultasiipi
aikoi juuri lentää eestä sen,

Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.

He katselivat toisiansa
menninkäinen rinnassansa
tunsi kuumaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
mutten ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!

Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
on pimeässä helppo vaeltaa.
Käy kanssani, niin kotiluolaan näytän sulle tien
ja sinut armaakseni vien!"

Mut säde vastas: "Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!"

Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.

.

(Sinulle~)

Yksinäinen elämä

Yksilöllisyys ja omilla aivoilla ajatteleminen on valitettavan aliarvostettua tässä länsimaisessa yhteiskunnassamme. Muistan ajan, jolloin vielä tunsin olevani oma itseni, jotakin arvokasta ja ainutlaatuista, mutta nyt tunnen itseni sopivasti sulautuneeksi kaupungin ihmismassaan. En ole erityinen kenellekään, vaan aina yksi muista. Ehkä odotan tapahtuvaksi jotain, mikä herättäisi minut eloon. Ennen en tuntenut tarvetta hakea oikeutusta olemassaololleni itseni ulkopuolelta, mutta nykyisin pohdin jatkuvasti mitä muut ajattelevat milloin mistäkin sanomisestani tai tekemisestäni. Minnehän olen kadottanut itseni kun sitä saa näin turhaa haparoiden etsiä. Olen kadottanut tapani olla eikä mikään oikein tunnu mielekkäältä. Olen myös miettinyt keitä tunnen todella, ja keitä vain pintapuolisesti. Ketkä näyttävät itsestään vain sen puolen, jonka tietävät milloin kenenkin haluavan nähdä. On pelottavaa kun rakkaan ihmisen seurassa ajattelee jatkuvasti vain että "kuka sinä olet?" - eteenkin jos kysymys tulee mieleen useammin ja voimakkaampana kuin tuttu "kuka minä olen?".

Viimeaikoina minulla on ollut paljon voimakkaita aavistuksia, lähinnä outoja tai ikäviä. Intuitio on auttanut elämässäni yllättävän paljon, joten en osaa suoraan tuomita tällaisia tuntemuksia täysin aiheettomiksi tai vain pelosta johtuviksi. En aio turhaa vauhdittaa tapahtumien kulkua aavistelemaani epämieluisaan suuntaan, mutta ajattelen silti, että ehkä on parempi ottaa vähän etäisyyttä asioihin ja tarkastella tapahtumia ikään kuin ulkopuolisen silmin, ilman että sotkee siihen omia tunteitaan. Tunteet ovat kuin usvaverho, joka sumentaa ajattelua. En aio rakentaa elämääni sen varaan miltä kulloinkin tuntuu, vaan tahdon vankan perustan, sellaisen joka on kunnolla suunniteltu ja varmasti kantaa. Hiekkalinnojen rakentaminen on toki mukavaa, mutta sellaiset sortuvat aina ennemmin tai myöhemmin. Tahdon etsiä päätöksilleni perustelut, jotka kestävät sateen ja tuulet.

Joskus vielä olen täynnä elämää, nyt kammottavan tyhjä ja tarpeeton.

Kaipaan ystäviäni ja yhdessä vietettyä aikaa, ja pelkään että mitä kauemmin on kulunut siitä kun viimeksi nähtiin, sitä todennäköisemmin kaikki unohtavat miten tärkeää ystävyytemme joskus oli. Toisaalta taas uskon (ja toivon) ettei edes aika saa unohtamaan oikeasti rakkaita ihmisiä. Loppujen lopuksi jokainen meistä on ei enempää eikä vähempää kuin sekalainen kokoelma ajatuksia, ideoita ja muistoja. Jokainen rakkaani on siten osa minua, eikä unohdu koskaan.

Näinä epävarmoina aikoina kun entinen vahva tukiverkko jakautuu ympäri maata kuka minnekin, epäilee helposti myös itseään ja omaa tapaa olla. Joskus minusta tuntuu, että olen liian herkkä tähän maailmaan. En kestä katsoa kärsimystä, en edes kärpäspaperissa vääntelehtivän kärpäsen, jolla hermostostaan huolimatta väitetään olevan vähän tai ei ollenkaan kykyä aistia ympäröivää maailmaa. Mielestäni jokainen otus oman havaintokenttänsä kautta omaa ainutlaatuisen kokemusmaailman, eikä sen arvoa voi mitätöidä, sillä hiirenkin elämä on juuri sille hiirelle mittaamattoman arvokas ja uniikki. Todellisuudessa tiedämme varsin vähän siitä, millaista on olla hauki tai hyttynen, emmekä voi tietämättömyyteen vedoten vähätellä näidenkään olentojen arvoa ja oikeutta olla olemassa niin kovin erilaisina kansakuntina kuin omamme on.

Meissä on geneettisesti paljon yhteistä, enkä voi uskoa, että yksikään eläin olisi olemassa vain vaistojen varassa toimivana tunnottomana ja aistittomana robottina. Mielestäni ei pitäisi kysyä "miksi olet vegaani?" vaan pikemminkin "miksi et ole?", sillä ei voi olla väärin pyrkiä kunnioittamaan mahdollisimman monia elämänmuotoja ja välttää satuttamasta ketään aina kuin mahdollista. En myöskään niele perusteena perinteistä sananpartta "elä ja anna elää", sillä lihansyöjät ja aivan yhtälailla kaikki muut ei-vegaanit eivät itsekään anna tätä mahdollisuutta hyväksikäyttämilleen eläimille. En todellakaan ole katkera lihaaneja ja vegetaristeja vihaava täydellisyyden perikuva, mutta sisälläni on paljon surua ja myötätuntoa niitä eläimiä kohtaan, jotka elävät ja kuolevat ainoastaan ihmisten vuoksi. En moralisoi pätemisen halusta, vaan aidosta huolesta. Huolesta, jonka suurin osa ihmiskunnasta kokee turhaksi tai vähintäänkin toissijaiseksi.

Vielä joskus rakennan itselleni elämän, joka auttaa mahdollisimman monia, ja satuttaa mahdollisimman harvaa. Surullisesti näyttää siltä, että siitä tulee kovin yksinäinen elämä.