Completely torn apart

Voisin laulaa sisäiselle lapselleni HIM:in kappaleen (Gone With the Sin) sanoin "I just love the way you're running out of life". Jostain syystä kyseisen kappaleen melodia on juuttunut päähäni pariksi päiväksi, vaikka näin jouluisin luulisi joululaulujen tarttuvan väistämättä. Joulu meni muutenkin ohi kuin usvassa... kaikkia perinteitä kunnioittaen, mutta silti oloni on jokseenkin etäinen. Joulu ei tunnu omalta tänä vuonna, en saa oikeaa tunnelmaa viritetyksi edes kynttilöillä. Kaiken yllä leijuu tasainen melankolia, jota en vain saa ravistettua itsestäni. Se kietoo minut otteeseensa niin etten saa henkeä.

Kuiskaus.

Tiedostan jossain mieleni perällä paljonkin, mutta itseni ja kaiken muun välillä on läpäisemätön kerros paksua sumua. Näen asioita, joita muut eivät näe. Kuulen asioita, joita muut eivät kuule. Tämä maailma tuntuu joskus niin kovin kaukaiselta... näin jokunen viikko sitten tähdenlennon, enkä tiennyt mitä toivoisin. Jos en ole läsnä, niin missä olenkaan? Kaikki on niin vaikeaa.

Vaikeaa...

Ajatukseni virtaavat niin lujaa, etten saa niitä kiinni.

Uni.

Yritin viime yönä saada unta.

Haituva karheaa lasia
Ripaus kuivaa untuvaa
Mustaa rahkasammalta märässä lepikossa
Silmät mättään sisästä
Kohti tyhjyyttä
Raastava kohina
Rytminen tikitys

Nukuin hädin tuskin kolmea tuntia ja heräsin uneen.

Oksistojen joet kotina kivun
Kurkottaa kauas
Koskaan tavoita

En enää muista mitä unta näin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan?

Taustalle tämä kappale

Joskus tuntuu kuin olisimme toisillemme kertakäyttötavaraa, jota ensin rakastaa ja sitten unohtaa. Minne kaikki kaunis katoaa? Minne yhteiset vuodet, ne onnelliset muistot, kynttilän valo, heinän tuoksu ja takkatulen loiste. Ajan kanssa kaikki menettää merkityksensä ja unohdamme mitä joskus olimme (yhdessä). Lopulta unohdamme senkin, keitä olemme itsellemme (yksin), ja etäännymme omastakin elämästämme. Kaikki alkaa tuntua vieraalta ja vaikka kuinka olisi rakkaiden ympäröimä, on kuitenkin lopulta (yksin) hukassa itsessään. Ehkä aikuisena ollaan liian itsenäisiä ja itsekeskeisiä, ehkä emme enää osaa kaivata sitä yhteyttä, jota koimme lapsina peitoista ja patjoista tai risuista ja sammaleesta kyhätyissä majoissamme rakkaan ystävän kanssa kuiskiessa salaisuuksia toistemme korviin. Sitä osaa lapsuudesta kaipaan. Sitä yhteyttä, jonka vain lapsena sai toiseen ihmiseen. Tuntuu että kaikki tuollainen on kadonnut johonkin syvälle arjen kiemuroihin ja velvoitteiden viidakkoon.

Minulla on ikävä.

En tiedä tarkalleen, mitä kaipaan, mutta jotenkin elämä tuntuu ontolta. Pidän lujasti kiinni, mutta silti tuntuu että irtoan. Kauemmas ja kauemmas: loittonen kuin syksyn käpristämä lehti kylmässä, suolaisen kosteassa tuulessa. Olen kadottanut puuni ja sitä kautta myös juureni, enkä tiedä mistä etsiä.

Pieni vihreä asia
Kääntyy kädelläsi
Katoaa
Mustaa valoa
Yksin ei voi asuttaa tätä kolkkoa kartanoa

Toivoa

Syvällä kalmankosteassa sumussa harhaillen etsin luoksesi lämpimään. Hukun paksuun mustaan usvaan, josta on aina yhtä vaikea irtautua. Yritän, mutten löydä sinua, et ole läsnä. En ole minäkään, mutta silti pitelen kättäsi. Kylmänväreet kulkevat lävitseni - en taaskaan tavoita itseäni suuren horteisen pilven seasta. Kipu ja kaipaus koettavat alati tunkeutua kuplaani, mutta useimmiten onnistun pakenemaan niiltäkin. En osaa viipyä vaan vaellan neuvottomana. Siinä suhteessa olemme samanlaisia. Kevyt tuulenhenkäys, virtaava puro... kumpikaan ei asetu aloilleen. Voivatko ilma ja vesi koskaan kohdata toisiaan, mietin. Puhallan samean veden pintaan ja väreillen, kuin epäröiden, vesi väistää ilmaa.

Oletko vielä vierelläni?
Oletko silloinkin kun aurinko laskee
ja puut värjäytyvät punaisella.
Oletko?

Toisinaan tavoitan itseni ja siten sinutkin. Ilma välillämme väreilee kuin asfaltista nouseva kuumuus kesäisin, ja kaikkialla on sinisen, punaisen ja violetin sävyjä. Lämmin tunne hiipii varoen pilveeni ja sumu hiukan hälvenee. Sävähdän, sillä pelkään kuollakseni, mitä kaikkea usvan alta paljastuu. Karkoitan lämmön, joka sulattaa huurteista sisintäni, sillä jokin osa minua ei vielä kestäisi jään särkymistä. Kuoreni piikit ovat sisään päin, jotten satuttaisi lähimpiäni.

Päivänsäteeni
Armahdatko
Eksynyttä menninkäistäsi?

Tahdon olla läsnä, vaikka se tekisi kipeää. Tahdon löytää paikkani tässä maailmassa ja päästä tuskan tuolle puolen... sinne missä elämä voittaa. Minun on löydettävä itseni, sitä ei voi kukaan muu tehdä puolestani. Se olen minä, jonka on kiivettävä vuorelle ja puhallettava pilliin. Toivon, että ymmärtäisitte. Minun elämäni on itseni varassa, se ei voi olla kenenkään muun. Tiedän, että minulla on olkapää, jolle itkeä, mutta ennen kun voi itkeä, jään täytyy antaa sulaa. Pelkään etten kestä, että tahdon taas luovuttaa. Juuri nyt olen toivoa täynnä ja se voi ehkä minut pelastaa, mutta vain jos uskallan.

Kiittämätön?

Isän kanssa kahden hiljaa aamukahvilla
Äiti ei oo täällä itken välitunnilla
Todistukset kouraan, elämä on edessä
Mihin sitten mennään, mitä on nyt tehtävä?

Ehkä jossain huomisessa onkin kirkasta
Kameroilla muisti, tuijotan mun jalkoja
Kun on vielä nuori, kaikkee pitää kokeilla
Elä, opi, koe, et myöhemmin ei kaduta

Mä olen aina paikalla mutta läsnä en
Se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön
Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla

Mikään mitä teen ei ravista mua hereille
Asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse
Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa
Enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi
Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?

[Jenni Vartiainen - Kiittämätön]

Mitä kohti kulkea kun haaveet ovat himmenneet ja unelmat unohtuneet? Mistä saisin tahtoa jatkaa kun mikän ei enää tunnu hyvältä? Rakkauskin vain tekee kipeää, ikävää ja viiltää. Elämä virtaa lävitseni, mutta olen kuin rikkonainen seula: en kykene pitämään sitä sisälläni. Kaikki on kohdallaan paitsi minä itse. En löydä paikkaani, enkä tiedä mistä etsiä.

Cold and blank

"There's something cold and blank behind her smile
She's standing on an overpass
In her miracle mile

"You were from a perfect world
A world that threw me away today
Today to run away"

A pill to make you numb
A pill to make you dumb
A pill to make you anybody else
But all the drugs in this world
Won't save her from herself"

Perjantai-iltapäivä

Ristin jalkani ja istun typertyneenä tuijottaen tyhjää tekstitiedostoa. Havahdun reilun puolen tunnin päästä ajatuksistani ja aloitan erään romaanin lukemisen vain noustakseni parin sivun jälkeen hakemaan huoneeseeni rikkalapion ja muutaman muovipussin. Jätän tavarat keskelle huonettani ja siirryn keittiön puolelle, jossa työnnän käteni jo haalenneeseen tiskiveteen, vedän tulpan ja odotan kun vesi valuu viemäriin. Sillä aikaa kun allas täyttyy uudelleen kurkistan jääkaappiin vaikken ole lainkaan nälkäinen. Pyörin eteisen ja keittiön väliä, suljen hanan ja tiskaan tiskit saamatta puhtaudesta mitään irti. Mutisen itsekseni, kohautan olkiani ja palaan kirjan pariin. Alatyylinen kieli särähtää korvaani, mutten anna sen häiritä suorittamistani. Tai ehkä annankin. Nousen taas ja tartun rikkalapioon. Lakaisen hajanaisesti sieltä täältä ja yritän saada ajatuksistani kiinni. Työt kutsuvat. Ripustan ilmoitustaululle yhdellä nastalla pinon maksamattomia laskuja, mutten pysty tavoittamaan edes sitä tavallista inhon värähdystä.

Kappale vaihtuu Metallican Fade to Blackistä Sentencedin Grave Sweet Graveen, mutta sekään ei muuta olotilaani suuntaan eikä toiseen. Syön kämppiksen antamaa lakritsaa ja yritän tuntea syyllisyyttä, mutta sekin pakenee johonkin kaukaisuuteen. Avaan uudelleen yhä tyhjyyttään ammottavan tekstitidoston ja mietin mitä miettisin. Mietin, miltä tuntuu. Samalla hetkellä ystäväni kyselee kuulumisia Facebookissa. Sanon voivani ihan hyvin, ja ajattelen sen olevan totta. Sen vilahtavan hetken ajan se ehkä onkin. Kissani kehrää reiteni vieressä ja toinen koiristani nukkuu sylissäni. Miksen ole onnellinen?

Ravistan viivähtäneen alakulon tunteen yltäni ja palaan turvalliseen tyhjyyteen. Avaan jälleen kesken jääneen kirjan, mutta jätän sen vain auki koneen näppäimistölle ja siirryn keräämään pyykkejä yhteen nurkkaan. Aika matelee, mutta huoneeni on sisustettu kodikkaaksi ja rakkaat lemmikkini puuhastelevat ympärilläni. Yritän ajatella kuuluvani tänne, mutta en tavoita oikeaa tunnetilaa.

Eksyksissä itsessäni.

Lentäkää

Kerran tapani mukaan myöhästellessäni oli sattunut niin, että olin unohtanut äidinkielen portfoliostani yhden kaunokirjallisen tekstin. Tarvitsin aikaa jo kirjoitettujen tekstien jäsentämiseen ja yhteisen teeman pohtimiseen, joten päätin radikaalisti lainata fiktiiviseksi luomukseksi yhden sivun päiväkirjastani. Muistan aina, miten silloinen opettajani kehui "fiktiivistä" päiväkirjamerkintääni "kauniiksi särkyneen mielen kuvaukseksi". Kommentti on ehkä jäänyt mieleen siksikin, ettei kyseinen opettaja yleensä juurikaan osannut arvostaa kirjallisia kykyjäni (siitäkin huolimatta että hän myöhemmin Laudaturin kirjoittaessani kehui muulle luokalle miten hyvin onkaan minua opettanut).

Olen yrittänyt aloittaa säännöllistä verkkopäiväkirjan kirjoittamista ennenkin, mutta yritykset ovat aina kaatuneet siihen, että julkaisua ajatellen sensuroin ajatuksiani niin, ettei niistä jää lopulta jäljelle juuri mitään. Tällä kertaa pyrin kirjoittamaan mahdollisimman luonnosmaista tekstiä korjailematta kirjoitusasua, aivan kuten kirjoitan varsinaista päiväkirjaanikin, erotuksena kuitenkin se, ettei oikean päiväkirjani ole milloinkaan tarkoitus päätyä julkaisuun.

Tämän kolmannen merkintäni punainen lanka, jos sellaista koskaan olikaan, katkesi viimeistään toisen kappaleen alkuun, mutta onneksi se ei haittaa. Toisinaan tekee hyvää kirjoittaa päätöntä ajatusvirtaa. Joskus ehkä rohkenen avaamaan maailmaani enemmältikin, mutta näin aluksi pienetkin pilkahdukset riittävät lievittämään itseilmaisullisia tarpeitani.

Lentäkää
jos siipenne ovat vielä (ehyet)
Lentäkää
ennen kuin ne katkaistaan

alku.

Kun hän ilmestyi eräänä kasteisena aamuna, olivat kaikki ihmeissään. Kukaan ei muistanut kenenkään aikaisemman olleen yhtä täynnä tyhjää tilaa, yhtä valloittavan avara. Jokunen oli tietysti jäänyt mieleen mitä erikoisemmista jäljistä, mutta tällaista jäljettömyyttä ei kukaan ollut ennen todistanut. Värisin pelokkaan innoissani, sillä hänet oli osoitettu minulle. Uskaltauduin muutaman askeleen lähemmäksi ja tunsin uteliaat katseet selässäni. Tietysti tiesin, että osoituksiin liittyi aina suuri vastuu, mutten voinut katua päätöstäni. Katselin tätä uutta hehkua avoimin silmin, yrittäen päästä yli ensi-ihmetyksestä. Kaikki tuo kimmeltävä hohto oli mukaansatempaavaa, ja kun hän viimein liikahti, säpsähdin hereille kuin transsista.
”Hei”, sanoin, ja jäin odottamaan vastausta typertyneenä.

Vastausta ei kuulunut. Koetin erottaa tämän uuden olennon ääriviivoja, mutta sain pian todeta, että ne hukkuivat utuisen pilven sykkivään hehkuun. Tunnustelin ilmaa ja aistin hienoista hämmennystä. Hän oli hereillä.
”Tervetuloa”, mutisin nielaisten sanan lopun.
”Terve... tulo?”, kuului hiljainen vastaus. Joukko takanani kohahti, mutten antanut sen vaikuttaa itseeni.
”Olen Grea. Onko sinulla jo nimesi?”, sain kysytyksi hieman tervävämmällä äänellä.
”Nimesi?”, hän vastasi hitaasti, ja kurkotti minuun päin. Sävähdin, mutten perääntynyt. Oliko mahdollista, ettei tämä olento tuntenut kieltä? Keskitin ajatukseni jonnekin eteeni ja yritin päästä lävitse ilman sanoja. Joku takanani huomautti: ”Ei kannata vielä”. Vedin itseni takaisin ja nyökkäsin. Hän oli oikeassa, sanaton viestintä tuskin toimisi ennen suullista.
”Et siis tiedä nimeäsi”, totesin puoliksi kysyen. Tunsin oloni hivenen typeräksi kaikkien tuijottaessa selkääni kiinnostuneen uteliaina.
”Ehkä sillä ei ole nimeä”, ehdotti joku.
”Kutsuisiko joku Haddinin?”, kysyin epätoivoisesti. Tunsin tarvitsevani hänen rauhoittavaa läsnäoloaan. ”Olkaa niin ystävällisiä.”

Haddin saapui hetken kuluttua hännillään suuri joukko uteliaita silmäpareja. Kaikki aistivat, että oli tapahtumassa jotain ainutkertaista.
”Kutsuitte?” Haddin sanoi lempeän rauhallisella äänellään, joka syöksyi lävitseni lämpimänä virtana.
”Hän ei kai tiedä nimeään. Tai kieltä, en ole varma...” sain sanotuksi, ja jäin pohtimaan asian laitaa. Haddin käänsi katseensa tulokkaaseen.
”Onko sinulla nimesi?”, hän kysyi äänen painolla, joka sai minut tuntemaan itseni tarpeettomaksi. ”Grea, pysy vain siinä missä olet”, hän jatkoi huomatessaan puolittaisen perääntymiseni.
”Mestari?”, esitin kysyvästi.
”Luulen että väenpaljous pelottaa häntä.” Haddin totesi mietiskellen. ”Tyhjentäkää huone, olkaa niin ystävälliset”. Kukaan ei sanonut mitään. Takanani seisova joukkio alkoi hiljaa lipua kohti ovea.
”Uskotko, että hän tuntee kielen?”, kysyin hämmentyneenä.
”En tiedä, uskotko itse?”, Haddin vastasi terävästi. Katselin hohtavaan nurkkaukseen mietteliäänä.
”En tiedä, mestari.”, saatoin vain todeta.
”Monestiko sinua pitää kieltää kutsumasta minua noin?”, mestari huomautti jälleen.
”Anteeksi”, vastasin värittömällä äänellä, tuijottaen yhä kohti nurkkaa. Mitään liikettä ei ollut havaittavissa.

Kesti aikansa, ennen kuin tulokas havahtui uudelleen, mutta sillä kertaa olin valmis. Keskitin kaikki ajatukseni viestiin, ja suuntasin sen kohti nurkkaa. Ellen nyt saisi vastausta, olisin neuvoton. Haddin katseli olkani yli tarkkaavaisena. Aistin värinää, ja tunsin innostuneen odotuksen vyöryvän ylitseni.
”Surna!”, hihkaisin tyytyväisenä. Tulokas livahti vikkelästi nurkasta toiseen, lähemmäs räiskyvää takkatulta. ”Sillä lailla.”, Haddin totesi kannustavaan sävyyn, tapansa mukaan leukaansa sivellen ja hymähtäen. Olin ylpeä suorituksestani.
”Sinusta todella on vaikea saada selkoa”, osoitin sanani tulokkaalle, joka kyhjötti nojatuolin takana ja kurkotteli uteliaasti kohti tulta. ”Varo, ettet polta itseäsi”, huomautin.
”Näyttää siltä, ettei minua enää tarvita.”, sanoi Haddin myhäillen ja otti askeleen kohti ovea. Säpsähdin. ”Älä mene vielä”, mongersin pelokkaasti ja hyppäsin mestarin viereen. Oloni oli niin paljon rauhallisempi kun hän oli läsnä. Tunsin hänen rauhoittavan hymynsä kun hän kosketti olkaani rohkaisevasti.
”Menehän nyt, Surna varmaan tahtoisi syötävää.”, mestari kehoitti yhä myhäillen. Otin muutaman askeleen kohti nojatuolia vain huomatakseni, että hehkuva pilvi syöksähti takaisin entisille sijoilleen ikkunan luokse. ”Älä pelkää” yritin rauhoitella, mutten saanut peitettyä pientä pelokkuutta äänestäni. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen.

Takkatulen lämmin loiste hehkui kilpaa tulokkaan usvaisen pilven kanssa ja tunnelma huoneessa oli käsin kosketeltavan kummallinen. Haddin seisoi yhä myhäillen takanani, olisin ehkä toivonut häntä avukseni, mutta toisaalta tahdoin selvitä ensimmäisestä osoituksestani itse.
”Onko sinulla nälkä?”, kysyin ääneen, ja katselin ikkunanurkkaukseen. ”Tahtoisitko syötävää?”, yritin vielä jatkaa. Käännyin epätoivoisesti mestarin puoleen, ja katsoin häntä rukoilevasti. Sain vastaukseksi rohkaisevan nyökkäyksen, ja jäin typertyneenä seisomaan keskelle huonetta. Keskitin ajatukseni jälleen kysymykseen ja sinkautin sen kohti tulokasta. Ei vieläkään vastausta.

Viesti.

Vuosien varrella olen kirjoittanut uskomattoman paljon tarinoista omaelämänkerrallisiin teksteihin: kommentoinut, argumentoinut, väitellyt, kertonut, luetellut, haaveillut, luonnostellut, jäsennellyt, tiivistänyt, avautunut, selostanut, selittänyt, havainnut, havainnollistanut... kaiken kaikkiaan siitä asti kun kynä alkoi pysyä otteessani olen oppinut raapustamaan hullunkurisia merkkejä, näistä tärkeimpinä latinalaiset aakkoset, ja muodostamaan niistä sanoja, kieltä. Kieli on paitsi kommunikaatiojärjestelmä, myös ajattelun työkalu. Ajatukseni muodostuvat paitsi aistimusten ja tuntemusten myös sanojen kautta. Kirjoituksella on minulle erityinen merkitys, jota kuvaamaan ei kahdessa jokseenkin hallitsemassani kielessä ole sopivaa sanaa tai sanoja. Kirjoittaminen on minulle keino ymmärtää maailmaa, keino oppia, keino kuljettaa ajatusta, keino hengittää, elintärkeä muistutus siitä että olen olemassa. Kirjoittaminen on otteeni tähän maailmaan.

Päiväkirjaa olen pitänyt samaan aikaan sekä jonkinlaisena muistiona, luonnosvihkona tai kalenterina, että kuuntelijana, ystävänä ja tukena. Olen pyrkinyt säilyttämään kaikki päiväkirjani siitä asti kun kymmenvuotiaana keksin nimetä uusimman "suttuvihkoni" päiväkirjaksi. Vanhojen kirjoitusten lukeminen on kuin kaivaisi valtavasta, osittain tuhoutuneesta tai muuten vailtuneesta arkistosta esiin pölyttyneitä niteitä muistuttamaan kokemastani elämästä - 7. kesäkuuta 1999 olin olemassa: muistan auringon ja kun suljen silmäni voin tuntea tuulen kasvoillani. Olin olemassa eilein, hämmentynyt ja hukassa, mutta silti läsnä jossakin. Kirjoitin surustani, ja ahdistuksesta, mutta tärkeimmän aistin sanojen ulkopuolelta niiden muodostamasta viestistä, viestistä joka ei rajoitu kieleen, vaan käsittää koko tunne- ja kokemusmaailman. Itseni ja kaiken muun.

Viesti josta kirjoitan on jotain hiljaista, harsomaista, kietoutuvaa, samaan aikaan äärimmäisen luotaantyöntävää ja vastustamattoman puoleensavetävää, suurin elämys, kipua ja nautintoa. Sellainen se on, ja sellaisena tahdon jakaa sen kanssasi.