Yksilöllisyys ja omilla aivoilla ajatteleminen on valitettavan aliarvostettua tässä länsimaisessa yhteiskunnassamme. Muistan ajan, jolloin vielä tunsin olevani oma itseni, jotakin arvokasta ja ainutlaatuista, mutta nyt tunnen itseni sopivasti sulautuneeksi kaupungin ihmismassaan. En ole erityinen kenellekään, vaan aina yksi muista. Ehkä odotan tapahtuvaksi jotain, mikä herättäisi minut eloon. Ennen en tuntenut tarvetta hakea oikeutusta olemassaololleni itseni ulkopuolelta, mutta nykyisin pohdin jatkuvasti mitä muut ajattelevat milloin mistäkin sanomisestani tai tekemisestäni. Minnehän olen kadottanut itseni kun sitä saa näin turhaa haparoiden etsiä. Olen kadottanut tapani olla eikä mikään oikein tunnu mielekkäältä. Olen myös miettinyt keitä tunnen todella, ja keitä vain pintapuolisesti. Ketkä näyttävät itsestään vain sen puolen, jonka tietävät milloin kenenkin haluavan nähdä. On pelottavaa kun rakkaan ihmisen seurassa ajattelee jatkuvasti vain että "kuka sinä olet?" - eteenkin jos kysymys tulee mieleen useammin ja voimakkaampana kuin tuttu "kuka minä olen?".
Viimeaikoina minulla on ollut paljon voimakkaita aavistuksia, lähinnä outoja tai ikäviä. Intuitio on auttanut elämässäni yllättävän paljon, joten en osaa suoraan tuomita tällaisia tuntemuksia täysin aiheettomiksi tai vain pelosta johtuviksi. En aio turhaa vauhdittaa tapahtumien kulkua aavistelemaani epämieluisaan suuntaan, mutta ajattelen silti, että ehkä on parempi ottaa vähän etäisyyttä asioihin ja tarkastella tapahtumia ikään kuin ulkopuolisen silmin, ilman että sotkee siihen omia tunteitaan. Tunteet ovat kuin usvaverho, joka sumentaa ajattelua. En aio rakentaa elämääni sen varaan miltä kulloinkin tuntuu, vaan tahdon vankan perustan, sellaisen joka on kunnolla suunniteltu ja varmasti kantaa. Hiekkalinnojen rakentaminen on toki mukavaa, mutta sellaiset sortuvat aina ennemmin tai myöhemmin. Tahdon etsiä päätöksilleni perustelut, jotka kestävät sateen ja tuulet.
Joskus vielä olen täynnä elämää, nyt kammottavan tyhjä ja tarpeeton.
Kaipaan ystäviäni ja yhdessä vietettyä aikaa, ja pelkään että mitä kauemmin on kulunut siitä kun viimeksi nähtiin, sitä todennäköisemmin kaikki unohtavat miten tärkeää ystävyytemme joskus oli. Toisaalta taas uskon (ja toivon) ettei edes aika saa unohtamaan oikeasti rakkaita ihmisiä. Loppujen lopuksi jokainen meistä on ei enempää eikä vähempää kuin sekalainen kokoelma ajatuksia, ideoita ja muistoja. Jokainen rakkaani on siten osa minua, eikä unohdu koskaan.
Näinä epävarmoina aikoina kun entinen vahva tukiverkko jakautuu ympäri maata kuka minnekin, epäilee helposti myös itseään ja omaa tapaa olla. Joskus minusta tuntuu, että olen liian herkkä tähän maailmaan. En kestä katsoa kärsimystä, en edes kärpäspaperissa vääntelehtivän kärpäsen, jolla hermostostaan huolimatta väitetään olevan vähän tai ei ollenkaan kykyä aistia ympäröivää maailmaa. Mielestäni jokainen otus oman havaintokenttänsä kautta omaa ainutlaatuisen kokemusmaailman, eikä sen arvoa voi mitätöidä, sillä hiirenkin elämä on juuri sille hiirelle mittaamattoman arvokas ja uniikki. Todellisuudessa tiedämme varsin vähän siitä, millaista on olla hauki tai hyttynen, emmekä voi tietämättömyyteen vedoten vähätellä näidenkään olentojen arvoa ja oikeutta olla olemassa niin kovin erilaisina kansakuntina kuin omamme on.
Meissä on geneettisesti paljon yhteistä, enkä voi uskoa, että yksikään eläin olisi olemassa vain vaistojen varassa toimivana tunnottomana ja aistittomana robottina. Mielestäni ei pitäisi kysyä "miksi olet vegaani?" vaan pikemminkin "miksi et ole?", sillä ei voi olla väärin pyrkiä kunnioittamaan mahdollisimman monia elämänmuotoja ja välttää satuttamasta ketään aina kuin mahdollista. En myöskään niele perusteena perinteistä sananpartta "elä ja anna elää", sillä lihansyöjät ja aivan yhtälailla kaikki muut ei-vegaanit eivät itsekään anna tätä mahdollisuutta hyväksikäyttämilleen eläimille. En todellakaan ole katkera lihaaneja ja vegetaristeja vihaava täydellisyyden perikuva, mutta sisälläni on paljon surua ja myötätuntoa niitä eläimiä kohtaan, jotka elävät ja kuolevat ainoastaan ihmisten vuoksi. En moralisoi pätemisen halusta, vaan aidosta huolesta. Huolesta, jonka suurin osa ihmiskunnasta kokee turhaksi tai vähintäänkin toissijaiseksi.
Vielä joskus rakennan itselleni elämän, joka auttaa mahdollisimman monia, ja satuttaa mahdollisimman harvaa. Surullisesti näyttää siltä, että siitä tulee kovin yksinäinen elämä.