Toivoa

Syvällä kalmankosteassa sumussa harhaillen etsin luoksesi lämpimään. Hukun paksuun mustaan usvaan, josta on aina yhtä vaikea irtautua. Yritän, mutten löydä sinua, et ole läsnä. En ole minäkään, mutta silti pitelen kättäsi. Kylmänväreet kulkevat lävitseni - en taaskaan tavoita itseäni suuren horteisen pilven seasta. Kipu ja kaipaus koettavat alati tunkeutua kuplaani, mutta useimmiten onnistun pakenemaan niiltäkin. En osaa viipyä vaan vaellan neuvottomana. Siinä suhteessa olemme samanlaisia. Kevyt tuulenhenkäys, virtaava puro... kumpikaan ei asetu aloilleen. Voivatko ilma ja vesi koskaan kohdata toisiaan, mietin. Puhallan samean veden pintaan ja väreillen, kuin epäröiden, vesi väistää ilmaa.

Oletko vielä vierelläni?
Oletko silloinkin kun aurinko laskee
ja puut värjäytyvät punaisella.
Oletko?

Toisinaan tavoitan itseni ja siten sinutkin. Ilma välillämme väreilee kuin asfaltista nouseva kuumuus kesäisin, ja kaikkialla on sinisen, punaisen ja violetin sävyjä. Lämmin tunne hiipii varoen pilveeni ja sumu hiukan hälvenee. Sävähdän, sillä pelkään kuollakseni, mitä kaikkea usvan alta paljastuu. Karkoitan lämmön, joka sulattaa huurteista sisintäni, sillä jokin osa minua ei vielä kestäisi jään särkymistä. Kuoreni piikit ovat sisään päin, jotten satuttaisi lähimpiäni.

Päivänsäteeni
Armahdatko
Eksynyttä menninkäistäsi?

Tahdon olla läsnä, vaikka se tekisi kipeää. Tahdon löytää paikkani tässä maailmassa ja päästä tuskan tuolle puolen... sinne missä elämä voittaa. Minun on löydettävä itseni, sitä ei voi kukaan muu tehdä puolestani. Se olen minä, jonka on kiivettävä vuorelle ja puhallettava pilliin. Toivon, että ymmärtäisitte. Minun elämäni on itseni varassa, se ei voi olla kenenkään muun. Tiedän, että minulla on olkapää, jolle itkeä, mutta ennen kun voi itkeä, jään täytyy antaa sulaa. Pelkään etten kestä, että tahdon taas luovuttaa. Juuri nyt olen toivoa täynnä ja se voi ehkä minut pelastaa, mutta vain jos uskallan.