Voisin laulaa sisäiselle lapselleni HIM:in kappaleen (Gone With the Sin) sanoin "I just love the way you're running out of life". Jostain syystä kyseisen kappaleen melodia on juuttunut päähäni pariksi päiväksi, vaikka näin jouluisin luulisi joululaulujen tarttuvan väistämättä. Joulu meni muutenkin ohi kuin usvassa... kaikkia perinteitä kunnioittaen, mutta silti oloni on jokseenkin etäinen. Joulu ei tunnu omalta tänä vuonna, en saa oikeaa tunnelmaa viritetyksi edes kynttilöillä. Kaiken yllä leijuu tasainen melankolia, jota en vain saa ravistettua itsestäni. Se kietoo minut otteeseensa niin etten saa henkeä.
Kuiskaus.
Tiedostan jossain mieleni perällä paljonkin, mutta itseni ja kaiken muun välillä on läpäisemätön kerros paksua sumua. Näen asioita, joita muut eivät näe. Kuulen asioita, joita muut eivät kuule. Tämä maailma tuntuu joskus niin kovin kaukaiselta... näin jokunen viikko sitten tähdenlennon, enkä tiennyt mitä toivoisin. Jos en ole läsnä, niin missä olenkaan? Kaikki on niin vaikeaa.
Vaikeaa...
Ajatukseni virtaavat niin lujaa, etten saa niitä kiinni.
lauantai 25. joulukuuta 2010
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Uni.
Yritin viime yönä saada unta.
Haituva karheaa lasia
Ripaus kuivaa untuvaa
Mustaa rahkasammalta märässä lepikossa
Silmät mättään sisästä
Kohti tyhjyyttä
Raastava kohina
Rytminen tikitys
Nukuin hädin tuskin kolmea tuntia ja heräsin uneen.
Oksistojen joet kotina kivun
Kurkottaa kauas
Koskaan tavoita
En enää muista mitä unta näin.

tiistai 14. joulukuuta 2010
Kaikki hyvä loppuu aikanaan?
Taustalle tämä kappale
Joskus tuntuu kuin olisimme toisillemme kertakäyttötavaraa, jota ensin rakastaa ja sitten unohtaa. Minne kaikki kaunis katoaa? Minne yhteiset vuodet, ne onnelliset muistot, kynttilän valo, heinän tuoksu ja takkatulen loiste. Ajan kanssa kaikki menettää merkityksensä ja unohdamme mitä joskus olimme (yhdessä). Lopulta unohdamme senkin, keitä olemme itsellemme (yksin), ja etäännymme omastakin elämästämme. Kaikki alkaa tuntua vieraalta ja vaikka kuinka olisi rakkaiden ympäröimä, on kuitenkin lopulta (yksin) hukassa itsessään. Ehkä aikuisena ollaan liian itsenäisiä ja itsekeskeisiä, ehkä emme enää osaa kaivata sitä yhteyttä, jota koimme lapsina peitoista ja patjoista tai risuista ja sammaleesta kyhätyissä majoissamme rakkaan ystävän kanssa kuiskiessa salaisuuksia toistemme korviin. Sitä osaa lapsuudesta kaipaan. Sitä yhteyttä, jonka vain lapsena sai toiseen ihmiseen. Tuntuu että kaikki tuollainen on kadonnut johonkin syvälle arjen kiemuroihin ja velvoitteiden viidakkoon.
Minulla on ikävä.
En tiedä tarkalleen, mitä kaipaan, mutta jotenkin elämä tuntuu ontolta. Pidän lujasti kiinni, mutta silti tuntuu että irtoan. Kauemmas ja kauemmas: loittonen kuin syksyn käpristämä lehti kylmässä, suolaisen kosteassa tuulessa. Olen kadottanut puuni ja sitä kautta myös juureni, enkä tiedä mistä etsiä.
Pieni vihreä asia
Kääntyy kädelläsi
Katoaa
Mustaa valoa
Yksin ei voi asuttaa tätä kolkkoa kartanoa

perjantai 3. joulukuuta 2010
Toivoa
Syvällä kalmankosteassa sumussa harhaillen etsin luoksesi lämpimään. Hukun paksuun mustaan usvaan, josta on aina yhtä vaikea irtautua. Yritän, mutten löydä sinua, et ole läsnä. En ole minäkään, mutta silti pitelen kättäsi. Kylmänväreet kulkevat lävitseni - en taaskaan tavoita itseäni suuren horteisen pilven seasta. Kipu ja kaipaus koettavat alati tunkeutua kuplaani, mutta useimmiten onnistun pakenemaan niiltäkin. En osaa viipyä vaan vaellan neuvottomana. Siinä suhteessa olemme samanlaisia. Kevyt tuulenhenkäys, virtaava puro... kumpikaan ei asetu aloilleen. Voivatko ilma ja vesi koskaan kohdata toisiaan, mietin. Puhallan samean veden pintaan ja väreillen, kuin epäröiden, vesi väistää ilmaa.
Oletko vielä vierelläni?
Oletko silloinkin kun aurinko laskee
ja puut värjäytyvät punaisella.
Oletko?
Toisinaan tavoitan itseni ja siten sinutkin. Ilma välillämme väreilee kuin asfaltista nouseva kuumuus kesäisin, ja kaikkialla on sinisen, punaisen ja violetin sävyjä. Lämmin tunne hiipii varoen pilveeni ja sumu hiukan hälvenee. Sävähdän, sillä pelkään kuollakseni, mitä kaikkea usvan alta paljastuu. Karkoitan lämmön, joka sulattaa huurteista sisintäni, sillä jokin osa minua ei vielä kestäisi jään särkymistä. Kuoreni piikit ovat sisään päin, jotten satuttaisi lähimpiäni.
Päivänsäteeni
Armahdatko
Eksynyttä menninkäistäsi?
Tahdon olla läsnä, vaikka se tekisi kipeää. Tahdon löytää paikkani tässä maailmassa ja päästä tuskan tuolle puolen... sinne missä elämä voittaa. Minun on löydettävä itseni, sitä ei voi kukaan muu tehdä puolestani. Se olen minä, jonka on kiivettävä vuorelle ja puhallettava pilliin. Toivon, että ymmärtäisitte. Minun elämäni on itseni varassa, se ei voi olla kenenkään muun. Tiedän, että minulla on olkapää, jolle itkeä, mutta ennen kun voi itkeä, jään täytyy antaa sulaa. Pelkään etten kestä, että tahdon taas luovuttaa. Juuri nyt olen toivoa täynnä ja se voi ehkä minut pelastaa, mutta vain jos uskallan.

tiistai 30. marraskuuta 2010
Kiittämätön?
Isän kanssa kahden hiljaa aamukahvilla
Äiti ei oo täällä itken välitunnilla
Todistukset kouraan, elämä on edessä
Mihin sitten mennään, mitä on nyt tehtävä?
Ehkä jossain huomisessa onkin kirkasta
Kameroilla muisti, tuijotan mun jalkoja
Kun on vielä nuori, kaikkee pitää kokeilla
Elä, opi, koe, et myöhemmin ei kaduta
Mä olen aina paikalla mutta läsnä en
Se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön
Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla
Mikään mitä teen ei ravista mua hereille
Asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse
Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa
Enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata
Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi
Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?
[Jenni Vartiainen - Kiittämätön]
Mitä kohti kulkea kun haaveet ovat himmenneet ja unelmat unohtuneet? Mistä saisin tahtoa jatkaa kun mikän ei enää tunnu hyvältä? Rakkauskin vain tekee kipeää, ikävää ja viiltää. Elämä virtaa lävitseni, mutta olen kuin rikkonainen seula: en kykene pitämään sitä sisälläni. Kaikki on kohdallaan paitsi minä itse. En löydä paikkaani, enkä tiedä mistä etsiä.
lauantai 27. marraskuuta 2010
Cold and blank
"There's something cold and blank behind her smileShe's standing on an overpass
In her miracle mile
"You were from a perfect world
A world that threw me away today
Today to run away"
A pill to make you numb
A pill to make you dumb
A pill to make you anybody else
But all the drugs in this world
Won't save her from herself"
perjantai 19. marraskuuta 2010
Perjantai-iltapäivä
Ristin jalkani ja istun typertyneenä tuijottaen tyhjää tekstitiedostoa. Havahdun reilun puolen tunnin päästä ajatuksistani ja aloitan erään romaanin lukemisen vain noustakseni parin sivun jälkeen hakemaan huoneeseeni rikkalapion ja muutaman muovipussin. Jätän tavarat keskelle huonettani ja siirryn keittiön puolelle, jossa työnnän käteni jo haalenneeseen tiskiveteen, vedän tulpan ja odotan kun vesi valuu viemäriin. Sillä aikaa kun allas täyttyy uudelleen kurkistan jääkaappiin vaikken ole lainkaan nälkäinen. Pyörin eteisen ja keittiön väliä, suljen hanan ja tiskaan tiskit saamatta puhtaudesta mitään irti. Mutisen itsekseni, kohautan olkiani ja palaan kirjan pariin. Alatyylinen kieli särähtää korvaani, mutten anna sen häiritä suorittamistani. Tai ehkä annankin. Nousen taas ja tartun rikkalapioon. Lakaisen hajanaisesti sieltä täältä ja yritän saada ajatuksistani kiinni. Työt kutsuvat. Ripustan ilmoitustaululle yhdellä nastalla pinon maksamattomia laskuja, mutten pysty tavoittamaan edes sitä tavallista inhon värähdystä.
Kappale vaihtuu Metallican Fade to Blackistä Sentencedin Grave Sweet Graveen, mutta sekään ei muuta olotilaani suuntaan eikä toiseen. Syön kämppiksen antamaa lakritsaa ja yritän tuntea syyllisyyttä, mutta sekin pakenee johonkin kaukaisuuteen. Avaan uudelleen yhä tyhjyyttään ammottavan tekstitidoston ja mietin mitä miettisin. Mietin, miltä tuntuu. Samalla hetkellä ystäväni kyselee kuulumisia Facebookissa. Sanon voivani ihan hyvin, ja ajattelen sen olevan totta. Sen vilahtavan hetken ajan se ehkä onkin. Kissani kehrää reiteni vieressä ja toinen koiristani nukkuu sylissäni. Miksen ole onnellinen?
Ravistan viivähtäneen alakulon tunteen yltäni ja palaan turvalliseen tyhjyyteen. Avaan jälleen kesken jääneen kirjan, mutta jätän sen vain auki koneen näppäimistölle ja siirryn keräämään pyykkejä yhteen nurkkaan. Aika matelee, mutta huoneeni on sisustettu kodikkaaksi ja rakkaat lemmikkini puuhastelevat ympärilläni. Yritän ajatella kuuluvani tänne, mutta en tavoita oikeaa tunnetilaa.
Eksyksissä itsessäni.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)