Not breathing?

Istun tässä kurssilukemistojeni keskellä ja mietin mihin suohon olenkaan itseni ajanut. Opiskelu on toki teoriassa mielekästä ja yleishyödyllistä, mutta lukuisista kahviloistaan ja huonekasveistaan huolimatta yliopisto itsessään tuntuu minulle vieraalta. En tunne ketään koulun kautta, ja on aivan liian helppoa käydä koulua vaihtamatta yhden yhtä sanaa kenenkään kanssa. Toisaalta tuskin jaksaisinkaan enempää sosiaalisia kontakteja, tuntuu että entisetkin ystävät jäävät yhä vain etäisemmiksi jokaisen teehetken ja jokaisen kahvikupin äärellä käydyn pintapuolisen keskustelun myötä. En oikein tiedä mihin olen menossa, mutta matkan varrella tuntuu aika yksinäiseltä, vaikka minulla on läheisiä ja rakkaita ihmisiä toki tässäkin kaupungissa. Olen päässyt siihen mihin pyrinkin, sisään yliopistoon ensimmäisellä hakukerralla, mutta mikä onkaan motivaationi nyt?

En tiedä. Opiskelu kuormittaa väsynyttä ja sairaalloista itseäni turhan paljon. Tuntuu etten selviä yksinkertaisimmistakaan tehtävistä, kuten aikojen varaamisista sinne sun tänne tai tiskeistä... miten voin edes suunnitella saavani aikaan sen vaaditun 12-15 sivuisen kirjallisuuden metodeja tiiviisti käsittelevän tekstin, puhumattakaan kymmensivuisesta toisesta tekstistä joka pitäisi kevään aikana kirjoittaa kaikkien tenttien ynnä muun lisäksi. Sairaslomakaan ei oikein tule kysymykseen, koska tarvitsen tekemistä ja ajateltavaa, enkä halua luovuttaa.

Oloni on verraten surkea nyt kun eläimetkin ovat muualla ja olen aivan yksin. Huomaan viimeistään nyt, että kehräävä kissa tehoaa ahdistukseen paremmin kuin yksikään kolmiolääke. Voisin tehdä jotain piristävää, käydä tallilla hevosten tuoksussa tai lukea kirjaa, mutta omatuntoni ei salli huvittelua kun pitäisi opiskella. Sitä paitsi luin tänään jo yhden kirjan, Sofi Oksasen Baby Janen. Kirja käsittelee ahdistuneisuushäiriöitä, joten ymmärrettävistä syistä se kosketti minua erityisesti. Suosittelen kenelle tahansa, joka tahtoo edes vähän yrittää ymmärtää ahdistuksesta ja masennuksesta kärsivien elämää.

Playground school bell rings again,
Rain clouds come to play, again
Has no one told you she's not breathing?
Hello, I'm your mind giving you someone to talk to,
Hello...

If I smile and don't believe,
Soon I know I'll wake from this dream,
Don't try to fix me, I'm not broken,
Hello, I'm the lie, living for you so you can hide,
Don´t cry...

Suddenly I know I'm not sleeping,
Hello, I'm still here,
All that's left of yesterday...
[Evanescence - Hello]

Ajatukseni monen asian suhteen ovat ristiriitaiset, mutta tiedän vain etten tahdo vielä luovuttaa, ja se ajatus kantaa minua... toivottavasti tarpeeksi selviytyäkseni opinnoistani kunnialla. Toisinaan hengittäminenkin tuntuu raskaalta, ei puhettakaan että silloin voisi laittaa ruokaa tai tiskata.

Jonkin alku

I taste death on your lips
and shiver
I

I Would go there for you
Just let me have another taste

The smell of a cigarette makes me dizzy
Slightly ill
Or is it you
I don't know

The air around you allures me
In a whole new way

Hyvin valvotun yön jälkeen uskallan myös paljastaa, että tämän tekstin loppuosan kanssa en enää ole samaa mieltä, joten jätin sen julkaisematta. Ajoittuu marraskuun alkuun. Merkitys epäselvä, pohdin sitä juuri itsekin... puhelimen "Notes" -otsikon alta löytää yhtä sun toista hämärän mielenkiintoista. Haluatte loputkin? Selvä.

I don't want you to be her
But yet
I do

Ei, ei, ei. En tiedä mitä tarkoitin enkä tosiaan vastaa marraskuisen yöinspiraationi sisällöstä. Se jatkui tuosta vielä onnettomampaan suuntaan. En saa mitään valmiiksi, joten tämäkin jäi kesken. Kirjoitan siitä, koska pohdin uudelleen sen merkitystä nyt kun lähes kolme kuukautta on kulunut. Kaikki on muuttunut, ja se on pelottavaa.

Blogini alkaa kuulostaa jo lähes päiväkirjaltani kaikessa utuisessa sekamelskassaan, joten lopetan tähän.

Hyvää huomenta.

Completely torn apart

Voisin laulaa sisäiselle lapselleni HIM:in kappaleen (Gone With the Sin) sanoin "I just love the way you're running out of life". Jostain syystä kyseisen kappaleen melodia on juuttunut päähäni pariksi päiväksi, vaikka näin jouluisin luulisi joululaulujen tarttuvan väistämättä. Joulu meni muutenkin ohi kuin usvassa... kaikkia perinteitä kunnioittaen, mutta silti oloni on jokseenkin etäinen. Joulu ei tunnu omalta tänä vuonna, en saa oikeaa tunnelmaa viritetyksi edes kynttilöillä. Kaiken yllä leijuu tasainen melankolia, jota en vain saa ravistettua itsestäni. Se kietoo minut otteeseensa niin etten saa henkeä.

Kuiskaus.

Tiedostan jossain mieleni perällä paljonkin, mutta itseni ja kaiken muun välillä on läpäisemätön kerros paksua sumua. Näen asioita, joita muut eivät näe. Kuulen asioita, joita muut eivät kuule. Tämä maailma tuntuu joskus niin kovin kaukaiselta... näin jokunen viikko sitten tähdenlennon, enkä tiennyt mitä toivoisin. Jos en ole läsnä, niin missä olenkaan? Kaikki on niin vaikeaa.

Vaikeaa...

Ajatukseni virtaavat niin lujaa, etten saa niitä kiinni.

Uni.

Yritin viime yönä saada unta.

Haituva karheaa lasia
Ripaus kuivaa untuvaa
Mustaa rahkasammalta märässä lepikossa
Silmät mättään sisästä
Kohti tyhjyyttä
Raastava kohina
Rytminen tikitys

Nukuin hädin tuskin kolmea tuntia ja heräsin uneen.

Oksistojen joet kotina kivun
Kurkottaa kauas
Koskaan tavoita

En enää muista mitä unta näin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan?

Taustalle tämä kappale

Joskus tuntuu kuin olisimme toisillemme kertakäyttötavaraa, jota ensin rakastaa ja sitten unohtaa. Minne kaikki kaunis katoaa? Minne yhteiset vuodet, ne onnelliset muistot, kynttilän valo, heinän tuoksu ja takkatulen loiste. Ajan kanssa kaikki menettää merkityksensä ja unohdamme mitä joskus olimme (yhdessä). Lopulta unohdamme senkin, keitä olemme itsellemme (yksin), ja etäännymme omastakin elämästämme. Kaikki alkaa tuntua vieraalta ja vaikka kuinka olisi rakkaiden ympäröimä, on kuitenkin lopulta (yksin) hukassa itsessään. Ehkä aikuisena ollaan liian itsenäisiä ja itsekeskeisiä, ehkä emme enää osaa kaivata sitä yhteyttä, jota koimme lapsina peitoista ja patjoista tai risuista ja sammaleesta kyhätyissä majoissamme rakkaan ystävän kanssa kuiskiessa salaisuuksia toistemme korviin. Sitä osaa lapsuudesta kaipaan. Sitä yhteyttä, jonka vain lapsena sai toiseen ihmiseen. Tuntuu että kaikki tuollainen on kadonnut johonkin syvälle arjen kiemuroihin ja velvoitteiden viidakkoon.

Minulla on ikävä.

En tiedä tarkalleen, mitä kaipaan, mutta jotenkin elämä tuntuu ontolta. Pidän lujasti kiinni, mutta silti tuntuu että irtoan. Kauemmas ja kauemmas: loittonen kuin syksyn käpristämä lehti kylmässä, suolaisen kosteassa tuulessa. Olen kadottanut puuni ja sitä kautta myös juureni, enkä tiedä mistä etsiä.

Pieni vihreä asia
Kääntyy kädelläsi
Katoaa
Mustaa valoa
Yksin ei voi asuttaa tätä kolkkoa kartanoa

Toivoa

Syvällä kalmankosteassa sumussa harhaillen etsin luoksesi lämpimään. Hukun paksuun mustaan usvaan, josta on aina yhtä vaikea irtautua. Yritän, mutten löydä sinua, et ole läsnä. En ole minäkään, mutta silti pitelen kättäsi. Kylmänväreet kulkevat lävitseni - en taaskaan tavoita itseäni suuren horteisen pilven seasta. Kipu ja kaipaus koettavat alati tunkeutua kuplaani, mutta useimmiten onnistun pakenemaan niiltäkin. En osaa viipyä vaan vaellan neuvottomana. Siinä suhteessa olemme samanlaisia. Kevyt tuulenhenkäys, virtaava puro... kumpikaan ei asetu aloilleen. Voivatko ilma ja vesi koskaan kohdata toisiaan, mietin. Puhallan samean veden pintaan ja väreillen, kuin epäröiden, vesi väistää ilmaa.

Oletko vielä vierelläni?
Oletko silloinkin kun aurinko laskee
ja puut värjäytyvät punaisella.
Oletko?

Toisinaan tavoitan itseni ja siten sinutkin. Ilma välillämme väreilee kuin asfaltista nouseva kuumuus kesäisin, ja kaikkialla on sinisen, punaisen ja violetin sävyjä. Lämmin tunne hiipii varoen pilveeni ja sumu hiukan hälvenee. Sävähdän, sillä pelkään kuollakseni, mitä kaikkea usvan alta paljastuu. Karkoitan lämmön, joka sulattaa huurteista sisintäni, sillä jokin osa minua ei vielä kestäisi jään särkymistä. Kuoreni piikit ovat sisään päin, jotten satuttaisi lähimpiäni.

Päivänsäteeni
Armahdatko
Eksynyttä menninkäistäsi?

Tahdon olla läsnä, vaikka se tekisi kipeää. Tahdon löytää paikkani tässä maailmassa ja päästä tuskan tuolle puolen... sinne missä elämä voittaa. Minun on löydettävä itseni, sitä ei voi kukaan muu tehdä puolestani. Se olen minä, jonka on kiivettävä vuorelle ja puhallettava pilliin. Toivon, että ymmärtäisitte. Minun elämäni on itseni varassa, se ei voi olla kenenkään muun. Tiedän, että minulla on olkapää, jolle itkeä, mutta ennen kun voi itkeä, jään täytyy antaa sulaa. Pelkään etten kestä, että tahdon taas luovuttaa. Juuri nyt olen toivoa täynnä ja se voi ehkä minut pelastaa, mutta vain jos uskallan.

Kiittämätön?

Isän kanssa kahden hiljaa aamukahvilla
Äiti ei oo täällä itken välitunnilla
Todistukset kouraan, elämä on edessä
Mihin sitten mennään, mitä on nyt tehtävä?

Ehkä jossain huomisessa onkin kirkasta
Kameroilla muisti, tuijotan mun jalkoja
Kun on vielä nuori, kaikkee pitää kokeilla
Elä, opi, koe, et myöhemmin ei kaduta

Mä olen aina paikalla mutta läsnä en
Se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön
Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla

Mikään mitä teen ei ravista mua hereille
Asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse
Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa
Enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi
Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?

[Jenni Vartiainen - Kiittämätön]

Mitä kohti kulkea kun haaveet ovat himmenneet ja unelmat unohtuneet? Mistä saisin tahtoa jatkaa kun mikän ei enää tunnu hyvältä? Rakkauskin vain tekee kipeää, ikävää ja viiltää. Elämä virtaa lävitseni, mutta olen kuin rikkonainen seula: en kykene pitämään sitä sisälläni. Kaikki on kohdallaan paitsi minä itse. En löydä paikkaani, enkä tiedä mistä etsiä.