Lopun alku

Sängyn pohjalla mätänee viisiraajainen
ranteesta poikki
verta ei näy
vain pehmennyttä lihaa
joka ei enää kävisi leivän päälle

Burn out!

Viime viikot ovat menneet tuskaisen hitaasti ja tekemättömien töiden, palauttamattomien lomakkeiden sekä maksamattomien laskujen pino vain kasvaa kasvamistaan. Olen väsynyt suoriutumaan, enkä tällä hetkellä suoriudu edes tiskeistä, säännöllisestä ateriarytmistä tai unirytmistä puhumattakaan. Koulukin on jatkuvaa suoriutumista, enkä oikein meinaa pärjätä enää sielläkään, mutta tuntuu silti että sairasloma tai koulun keskeyttäminen olisi sama kuin elämän heittäminen hukaan. Tahdon suoriutua, eikä sitä paitsi ole mitään viitteitä siitä, että sairaslomat tai tauot yhtään korjaisivat tilannetta. Tahtoisin vain muurata ikkunani umpeen, tilata ruuat postimyynnistä ja linnoittautua kotiini lemmikkien ja hyvien kirjojen kanssa... voinee siis olla, että olen kyllästynyt elämääni tällaisena. En saa enää edes kirjoitettua ja pidemmät kirjoitusprojektini ovat tökänneet stressin aiheuttamaan luovuuskatkokseen. Ongelma ei ole siinä, etteikö opiskelu kiinnostaisi, sillä kirjallisuudenopiskelu on hyvin aktivoivaa ja kiinnostavaa. Jotenkin en vain tahdo astua ulos asunnostani, enkä eteenkään halua täyttää minkään sortin kokeita tai muita arvosteltavia papereita kun tiedän ettei suoriutumiseni juuri nyt ole kummoisella tasolla. Pari tenttiä viime syksyisistä kursseista jätin tarkoituksella tekemättä, vaikka olisin luultavasti päässyt läpikin.

Toivoisin tilanteeseeni jotain muutosta, mutten oikein osaa sanoa mihin suuntaan pitäisi lähteä. Tähänkin blogitekstiin kirjoitin vajaat kymmenen eri lopetuskappaletta, mutta mikään ei kuulostanut kovin järkevältä. En suoriudu edes yksinkertaisimmista tehtävistä, kuten laskujen maksusta. Olisikohan sairasloman paikka? Jotenkin vain olen kovin skeptinen sen suhteen että luovuttamisesta olisi mitään psyykkistä hyötyä.

-

Samaistuttavaa musiikkia tähän hetkeen:

http://www.youtube.com/watch?v=XNmjaKaG_G
ja
http://www.youtube.com/watch?v=FOLyFMSXOOQ

Not breathing?

Istun tässä kurssilukemistojeni keskellä ja mietin mihin suohon olenkaan itseni ajanut. Opiskelu on toki teoriassa mielekästä ja yleishyödyllistä, mutta lukuisista kahviloistaan ja huonekasveistaan huolimatta yliopisto itsessään tuntuu minulle vieraalta. En tunne ketään koulun kautta, ja on aivan liian helppoa käydä koulua vaihtamatta yhden yhtä sanaa kenenkään kanssa. Toisaalta tuskin jaksaisinkaan enempää sosiaalisia kontakteja, tuntuu että entisetkin ystävät jäävät yhä vain etäisemmiksi jokaisen teehetken ja jokaisen kahvikupin äärellä käydyn pintapuolisen keskustelun myötä. En oikein tiedä mihin olen menossa, mutta matkan varrella tuntuu aika yksinäiseltä, vaikka minulla on läheisiä ja rakkaita ihmisiä toki tässäkin kaupungissa. Olen päässyt siihen mihin pyrinkin, sisään yliopistoon ensimmäisellä hakukerralla, mutta mikä onkaan motivaationi nyt?

En tiedä. Opiskelu kuormittaa väsynyttä ja sairaalloista itseäni turhan paljon. Tuntuu etten selviä yksinkertaisimmistakaan tehtävistä, kuten aikojen varaamisista sinne sun tänne tai tiskeistä... miten voin edes suunnitella saavani aikaan sen vaaditun 12-15 sivuisen kirjallisuuden metodeja tiiviisti käsittelevän tekstin, puhumattakaan kymmensivuisesta toisesta tekstistä joka pitäisi kevään aikana kirjoittaa kaikkien tenttien ynnä muun lisäksi. Sairaslomakaan ei oikein tule kysymykseen, koska tarvitsen tekemistä ja ajateltavaa, enkä halua luovuttaa.

Oloni on verraten surkea nyt kun eläimetkin ovat muualla ja olen aivan yksin. Huomaan viimeistään nyt, että kehräävä kissa tehoaa ahdistukseen paremmin kuin yksikään kolmiolääke. Voisin tehdä jotain piristävää, käydä tallilla hevosten tuoksussa tai lukea kirjaa, mutta omatuntoni ei salli huvittelua kun pitäisi opiskella. Sitä paitsi luin tänään jo yhden kirjan, Sofi Oksasen Baby Janen. Kirja käsittelee ahdistuneisuushäiriöitä, joten ymmärrettävistä syistä se kosketti minua erityisesti. Suosittelen kenelle tahansa, joka tahtoo edes vähän yrittää ymmärtää ahdistuksesta ja masennuksesta kärsivien elämää.

Playground school bell rings again,
Rain clouds come to play, again
Has no one told you she's not breathing?
Hello, I'm your mind giving you someone to talk to,
Hello...

If I smile and don't believe,
Soon I know I'll wake from this dream,
Don't try to fix me, I'm not broken,
Hello, I'm the lie, living for you so you can hide,
Don´t cry...

Suddenly I know I'm not sleeping,
Hello, I'm still here,
All that's left of yesterday...
[Evanescence - Hello]

Ajatukseni monen asian suhteen ovat ristiriitaiset, mutta tiedän vain etten tahdo vielä luovuttaa, ja se ajatus kantaa minua... toivottavasti tarpeeksi selviytyäkseni opinnoistani kunnialla. Toisinaan hengittäminenkin tuntuu raskaalta, ei puhettakaan että silloin voisi laittaa ruokaa tai tiskata.

Jonkin alku

I taste death on your lips
and shiver
I

I Would go there for you
Just let me have another taste

The smell of a cigarette makes me dizzy
Slightly ill
Or is it you
I don't know

The air around you allures me
In a whole new way

Hyvin valvotun yön jälkeen uskallan myös paljastaa, että tämän tekstin loppuosan kanssa en enää ole samaa mieltä, joten jätin sen julkaisematta. Ajoittuu marraskuun alkuun. Merkitys epäselvä, pohdin sitä juuri itsekin... puhelimen "Notes" -otsikon alta löytää yhtä sun toista hämärän mielenkiintoista. Haluatte loputkin? Selvä.

I don't want you to be her
But yet
I do

Ei, ei, ei. En tiedä mitä tarkoitin enkä tosiaan vastaa marraskuisen yöinspiraationi sisällöstä. Se jatkui tuosta vielä onnettomampaan suuntaan. En saa mitään valmiiksi, joten tämäkin jäi kesken. Kirjoitan siitä, koska pohdin uudelleen sen merkitystä nyt kun lähes kolme kuukautta on kulunut. Kaikki on muuttunut, ja se on pelottavaa.

Blogini alkaa kuulostaa jo lähes päiväkirjaltani kaikessa utuisessa sekamelskassaan, joten lopetan tähän.

Hyvää huomenta.

Completely torn apart

Voisin laulaa sisäiselle lapselleni HIM:in kappaleen (Gone With the Sin) sanoin "I just love the way you're running out of life". Jostain syystä kyseisen kappaleen melodia on juuttunut päähäni pariksi päiväksi, vaikka näin jouluisin luulisi joululaulujen tarttuvan väistämättä. Joulu meni muutenkin ohi kuin usvassa... kaikkia perinteitä kunnioittaen, mutta silti oloni on jokseenkin etäinen. Joulu ei tunnu omalta tänä vuonna, en saa oikeaa tunnelmaa viritetyksi edes kynttilöillä. Kaiken yllä leijuu tasainen melankolia, jota en vain saa ravistettua itsestäni. Se kietoo minut otteeseensa niin etten saa henkeä.

Kuiskaus.

Tiedostan jossain mieleni perällä paljonkin, mutta itseni ja kaiken muun välillä on läpäisemätön kerros paksua sumua. Näen asioita, joita muut eivät näe. Kuulen asioita, joita muut eivät kuule. Tämä maailma tuntuu joskus niin kovin kaukaiselta... näin jokunen viikko sitten tähdenlennon, enkä tiennyt mitä toivoisin. Jos en ole läsnä, niin missä olenkaan? Kaikki on niin vaikeaa.

Vaikeaa...

Ajatukseni virtaavat niin lujaa, etten saa niitä kiinni.

Uni.

Yritin viime yönä saada unta.

Haituva karheaa lasia
Ripaus kuivaa untuvaa
Mustaa rahkasammalta märässä lepikossa
Silmät mättään sisästä
Kohti tyhjyyttä
Raastava kohina
Rytminen tikitys

Nukuin hädin tuskin kolmea tuntia ja heräsin uneen.

Oksistojen joet kotina kivun
Kurkottaa kauas
Koskaan tavoita

En enää muista mitä unta näin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan?

Taustalle tämä kappale

Joskus tuntuu kuin olisimme toisillemme kertakäyttötavaraa, jota ensin rakastaa ja sitten unohtaa. Minne kaikki kaunis katoaa? Minne yhteiset vuodet, ne onnelliset muistot, kynttilän valo, heinän tuoksu ja takkatulen loiste. Ajan kanssa kaikki menettää merkityksensä ja unohdamme mitä joskus olimme (yhdessä). Lopulta unohdamme senkin, keitä olemme itsellemme (yksin), ja etäännymme omastakin elämästämme. Kaikki alkaa tuntua vieraalta ja vaikka kuinka olisi rakkaiden ympäröimä, on kuitenkin lopulta (yksin) hukassa itsessään. Ehkä aikuisena ollaan liian itsenäisiä ja itsekeskeisiä, ehkä emme enää osaa kaivata sitä yhteyttä, jota koimme lapsina peitoista ja patjoista tai risuista ja sammaleesta kyhätyissä majoissamme rakkaan ystävän kanssa kuiskiessa salaisuuksia toistemme korviin. Sitä osaa lapsuudesta kaipaan. Sitä yhteyttä, jonka vain lapsena sai toiseen ihmiseen. Tuntuu että kaikki tuollainen on kadonnut johonkin syvälle arjen kiemuroihin ja velvoitteiden viidakkoon.

Minulla on ikävä.

En tiedä tarkalleen, mitä kaipaan, mutta jotenkin elämä tuntuu ontolta. Pidän lujasti kiinni, mutta silti tuntuu että irtoan. Kauemmas ja kauemmas: loittonen kuin syksyn käpristämä lehti kylmässä, suolaisen kosteassa tuulessa. Olen kadottanut puuni ja sitä kautta myös juureni, enkä tiedä mistä etsiä.

Pieni vihreä asia
Kääntyy kädelläsi
Katoaa
Mustaa valoa
Yksin ei voi asuttaa tätä kolkkoa kartanoa